Meriem Eerikinharju

(joulukuu 2016)

Vuosi on vaihtunut viimeiselle kuukaudelleen ja itsenäisyyspäiväkin jo taakse jäänyttä elämää. Catzin pelaajistossa on puolestaan käynyt kuhina, kun amerikkalaistakapelaaja Ariel Massengale jätti Etelä-Karjalan taakseen ja teki tilaa ”Mississippin Hyrrälle”, Valencia McFarlandille.

Koska pysyvyys on hyvästä, Catz Cornerin vieraaksi on tällä kertaa saapunut kolmannen vuoden lappeenrantalainen, Munkkiniemen ylpeyden ToPon kasvatti Meriem Eerikinharju.

Catz on hallinnut Naisten Korisliigaa koko 2010-luvun ja sinullakin, Meriem, on jo kokemusta kahdesta ”Kissalauman” paidassa voitetusta Suomen mestaruudesta. Tämä syksy on ollut teille vaikeampi. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että kolmen viimeisen ottelun (kaksi voittoa, yksi jatkoaikatappio) perusteella olisitte kääntämässä kurssia… heitähän terävä analyysi siitä, missä Catz nyt menee?

Ehkäpä alkukausi on ollut hyvä herätys koko joukkueelle siitä, että Catzin ”taika” ei ole mikään itsestäänselvyys. Kaikki menestys lähtee harjoituksista ja hyvästä asenteesta eikä luultava, että voitot tulevat annettuina. Aiempina vuosina meillä on ollut joukkueena vahva ymmärrys pelisuunnitelman toteuttamisesta, mutta syksyn aikana kunnioitimme sitä vähemmän kuin olisi pitänyt.

Catzhan on ollut viime vuosina kuin kone. Tuntuu siltä, että jokainen pelaaja on tietänyt automaattisesti, mitä kentällä tehdä. Catz ei ole pelitavallaan yllättänyt yhtäkään vastustajaa, mutta joukkueen toteutus on ollut niin hyvää, että muilla ei ole ollut vastaansanomista. Kuinka haastavaa tällaiseen remmiin ylipäätään oli hypätä mukaan (syksyllä 2014)?

Tunsinhan minä jonkinlaisia paineita päästä tahtiin mukaan. Pere (Kari-Pekka) Klinga oli iskostanut minuun ToPo-aikoinani, että kaikki koripallo perustuu puolustajan kusettamiselle, ja että taktiikka on toissijaista. Catzissa puolestaan kaikki kunnioittivat sääntöjä – toki tietyin vapauksin – koska tiesimme, että jos kaikki kunnioittavat suunnitelmaa, kentällä tapahtuu aina jotain hyvää.

Kai tässä on itsevarmuus vuosien aikana lisääntynyt. Lena Reshetko sanoi juuri tässä yksi päivä, että minä en puhunut mitään ensimmäisinä Catz-kuukausinani, kun taas nyt en ole hetkeäkään hiljaa (naurua).

Taidat olla lappeenrantalaistunut täysin? Käsittääkseni ostit täältä omistusasunnon joskus viime kesänä ja nyt sinulla on päivätyö täällä.

Joo, en todellakaan olisi uskonut ensimmäisen kauden jälkeen palaavani tänne yhä uudestaan. Kevään 2015 Suomen mestaruuden jälkeen pakkasi alle viikossa muuttokuormani ja asuin kesän Helsingissä.

Jos taas nyt joku minulta kysyy, niin minulla ei ole mikään kiire pois. Viihdyn täällä ja kutsun kotiani ihan kodiksi. Kirjoitin graduni täällä valmiiksi ja valmistuttuani Helsingin Kauppakorkeakoulusta kauppatieteiden maisteriksi olen viettänyt päiväni säästö- ja sijoitusneuvojana.

Miten ylipäätään päädyit Catziin? Stadilaiset tunnetusti marisevat jo silloin, kun pitäisi lähteä lähijunalla Kannelmäkeen tai Malmille. Tämä on aavistuksen kauempana..

Minähän tulin tänne Vimpelistä syksyllä 2014. Alkukausi siellä ei mennyt ihan putkeen. Emme joukkueen kanssa auttaneet toisiamme kuten olisimme parhaimmillamme pystynyt, joten purimme sopparin hyvässä yhteisymmärryksessä. Yhteys Catziin syntyi aika nopeasti ja marraskuun lopussa olin jo täällä.

Okei, kelataan vielä taaksepäin. Lappeenranta on Helsingistä kaukana, mutta Vimpeli on ihan oma lukunsa.

Vietin pelikauden 2012-13 polveani kuntouttaen ja lähdin sitä seuraavana syksynä Pariisiin vaihtoon, kun mahdollisuus tarjoutui. Pariisista palattuani muutin Joensuuhun, missä vietin neljä kuukautta, kunnes palasin kesäksi Helsinkiin.

Erinäisistä syistä minulla oli vaihtoehtoina siirtyä syksyksi 2014 joko Salo-Turku-akselille tai Lapua-Vimpeli-akselille, joista valitsin jälkimmäisen. En ollut koskaan käynytkään Vimpelissä ennen kuin joukkueen leiritys alkoi elokuussa. Olihan se vähän shokki, kun muuttaa asumaan 3,000 ihmisen kylään ja näkee aamuisin ammattikoulun parkkipaikalle, missä jengi tulee traktoreilla kouluun (naurua).

Joo, mutta Vimpeli jäi lyhyeksi ajaksi elämässäni. Vietin siellä elo-, syys- ja lokakuun. Pelaajat ymmärsivät hyvin, miksi halusin purkaa sopimukseni ja minulle oli tärkeää, että joukkue seisoi päätökseni takana. Valmennusjohdonkin kanssa päästiin nopeasti yksinymmärrykseen ja pääsin Lappeenrantaan.

Olet viettänyt kuitenkin nyt jo verrattain pitkän ajanjakson urallasi Helsingin ulkopuolella. Miten Vedossa ja Catzissa viettämäsi aika on muuttanut sinua pelaajana?

Koen, että opin puolustamaan vasta täällä. Useastihan sanotaan, että puolustus on ennemminkin tahto- kuin taitokysymys ja ymmärsin heti, jos haluan saada peliaikaa täällä, minun on puolustettava. Aikaisempina vuosina keksin aina monenlaisia tekosyitä olla puolustamatta… ”en mä oo niin nopee, en mä oo niin ketterä”… mutta kyllä puolustushalukin löytyi, vaikka se oman aikansa otti.

Ehkä senkin jyvän Pere (Klinga) istutti omalla tavallaan mun päähän; olennaista on se, että ottaa oikeat asiat huomioon. Olennaista on pakissa se, missä kohtaa on ja miten sijoittuu, eikä niinkään se, että häärää ihan hirveästi (nauraa).

Tuntuu siltä, että olen myös rauhallisempi pelaajana kuin nuorempana. Minulla ei ole niin korostunutta hyökkäyspään roolia, että minun pitäisi hakemalla hakea omia ratkaisuja. Pystyn olemaan oma itseni pelaajana ja persoonana ja kemiat ovat kohdallaan kaikkien pelaajien kanssa. Claudia Kärnä pari vuotta sitten ennen Espooseen muuttoaan ihmettelikin, miten tulen hänenkin kanssaan niin hyvin toimeen, vaikka meillä on seitsemän vuoden ikäero..

Kelataan vielä Vimpelin vuosistakin muutama kausi taaksepäin. Ville Mäkäläinen yritti parhaansa mukaan Worthing Thunderin kaudellaan tehdä Englannista korismaata kaudella 2009-10, ja samaan aikaan sinä edustit Wellingsborough Phoenixia Englannin naisten korkeimmalla sarjatasolla. Minkälainen kokemus se oli?

Aloitin sitä edellisen kauden Espoo Teamissa, missä kaikki tehtiin Ilpo Rantasen ja Mikko Larkaksen valmennuksessa todella ammattimaisesti. Se oli monella tapaa hullu vuosi; joukkue treenasi 15 kertaa viikossa ja keskimääräiselle pelaajalle tuli neljäkin matsia viikossa, etenkin jos pelasi yhtä aikaa Naisten Korisliigaa, divaria ja A-tyttöjen SM-sarjaa.

Kirjoitin samana syksynä lukiosta ylioppilaaksi. Olisinkohan tehnyt kahdella ja puolella vuodella Mäkelänrinteen lukion urheilijoiden ennätyksen valmistumisajassa. Olin miettinyt lähteväni kevääksi jenkkeihin, mutta abikursseilla luin mahdollisuudesta lähteä opiskelemaan Englantiin, jossa lukukausi oli mahdollisuus aloittaa jo helmikuusta. Siihen mennessä olin mennyt koko pienen ikäni koripallon ehdoilla ja kun äitikin ehdotti hakemaan, laitoin paperit Englantiin.

Muutin sitten sinä talvena 45 minuutin päähän Lontoosta pieneen italialaistaajamaan. Pelasin koulun joukkueessa, jonka nostimme samana keväänä ykkösdivariin. Seuraavana syksynä liigan noussut Wellingsborough Phoenix kosiskeli minua joukkueeseensa ja toin kolme pelaajaa koulun joukkueesta mukanani pääsarjatasolle.

Kausi alkoi jo ikimuistoisempi, kun ajoimme neljän tunnin pikkubussireissun Sheffieldiin kuuden pelaajan voimin. Kuudesta pelaajastamme kaksi olin tuonut mukanani koulujoukkueesta, ja heistä toinen oli pelannut korista vasta kaksi vuotta. Ennen matsin alkua valmentaja heitti minulle, että ”sinä olet muuten tänään pointti”, ja ihmeteltyäni asiaa hän perusteli minun olevan ainoa, joka osaa käsitellä palloa edes vähän.

Seuraavan 40 minuutin ajan minua prässättiin kahdella pelaajalla. Hävisimme matsin 120-20, ja 20 pisteestämme minä taisin tehdä 12. En ollut ottanut samalla tavalla turpaan edes junnuna. Jos se peli opetti jotain, niin ainakin pelinrakentajan arvon joukkueelle. Kotiin tullessa mökötin bussin takapenkillä ja kaverit heittivät vaan: ”Peli on jo ohi, älä enää mökötä! Nyt voit pitää hauskaa!”

Se kausi meni hävitessä 30 pisteellä per matsi. Yhden pelin voitimme kahdella pisteellä. Missasin viimeisen pelin lähdettyäni pääsiäistauolla takaisin Suomeen, ja taisin lopulta olla yksi niistä viidestä pelaajasta, joka ei luovuttanut kesken kauden.

Sheffield voitti mestaruuden toistamiseen ja me tipuimme takaisin alemmalle sarjatasolle. Kauden päätteeksi nimeni oli jossain Eurobasket.com:in ”Honorable Mentions”-listassa tsempparipelaajana. ”Hyvä kun jaksoit tsempata, vaikka otitte joka matsissa 30 pinnaa tauluun!” (naurua)

Pelasit vielä seuraavalla kaudella koulujoukkueesi kanssa alasarjoja ennen paluuta ToPoon kaudeksi 2011-12… joka oli läpimurtokautesi Korisliigassa. Voisiko sanoa, että löysit koripallon uudelleen sillä kaudella?

Joo, niin voisi sanoa. Oikeastaan Wellingsboroughin kautenani aloin vasta ymmärtää, etten ehkä osannut aiemmin arvostaa riittävästi niitä joukkueita, joissa asiat toimivat ja joissa pelaajista pidetään huoli.

ToPoon tullessani Mikko Kurki (päävamentaja) oli minulle ihan uusi tuttavuus. Kaisa Valtakari oli minulle aiemmista kausista tuttu, mutta muut pelaajat tuntemattomia. Kausi ei lähtenyt kovinkaan vauhdikkaasti käyntiin, sitten ennen joulua Kurki astui syrjään ja parin Santtu Koskisen valmentaman matsin jälkeen Pere tuli meille koutsiksi.

Se oli kyllä fiilikseltään parhaita kausia urallani. Olimme tosi yhtenäinen joukkue, voisin jopa sanoa, että se oli toinen perheeni. Treeneihin oli joka päivä kiva tulla, vaikka pelit eivät aina menneet sovitulla tavalla. Kaiken alkukauden draaman jälkeen pudotuspeleihin pääseminen ja Äänekosken Huiman haastaminen pudotuspeleissä tuntuivat huikeilta suorituksilta.

Olet maininnut Kari-Pekka Klingan jo moneen otteeseen tämän haastattelun aikana ja muistan itsekin tuon kauden siitä, että ”Pere” poikkesi valmennustyyliltään ihan jokaisesta Naisten Korisliigan valmentajasta. Te pelasitte pikemminkin luovaa freestyle-korista, vaikka olittekin todella nuori jengi..

Joo, olihan se hauskaa, kun ”Milellä” (Mikko Kurki) oli pelikirjassa tosi paljon tavaraa, kun taas Pere lähti liikkeelle yhdestä kuviosta, josta piti katsoa, mitä muodostuu. Milen reaktio oli, että sovitun kuvion ulkopuolelta tehty kori on ”ihan ok”, kun taas Peren mielestä kaikki lähti siitä, että hyökkääjä kusettaa puolustajaansa..

Meillä meni aikamme sopeutua Peren systeemiin totuttuamme Milen millintarkkaan ohjeistamiseen. Perellä oli old school -järjestelmä, jonka toteuttamiseen ja lukemiseen kesti pidemmän aikaa.

Nuorella joukkueella pelaaminen oli myös ihan oma kokemuksensa. Dynamiikkamme muuttui todella paljon seuraavaksi kaudeksi, kun Niina Laaksonen, Vilma Kesänen ja Venlakaisa Hölttä tulivat jengiin mukaan. Silloinpahan loukkaannuin jo kahden matsin jälkeen, mikä kismitti melkoisen paljon.

Täytit elokuussa 26 vuotta, eli olet tällä hetkellä viitisen vuotta keskimääräistä Naisten Korisliigan pelaajaa vanhempi. Oletko saavuttanut tähän mennessä koripallossa sen, mitä olet halunnut, vai onko jotain vielä saavuttamatta?

ToPon syksyn 2012 loukkaantumiseni jälkeen pistin tavoitteet jäihin ja päätin, että otan sen, mitä vastaan tulee. Munhan piti silloin tulla Lappeenrantaan ensimmäisen kerran, mutta Peren kanssa käytiin tilanteeni läpi ja ajattelin, että haluan olla vielä yhden kauden ToPossa. Seuraavaksi lähdinkin Pariisiin ja päätin edetä opiskelujen ehdoilla.

Viime kauden päätteeksi olin ehkä hieman yllättynyt siitä, miten hyvin pelit osaltani menivät. Silloin alkoi tulla kyselyä, olisinko kiinnostunut lähtemään Ranskan tai Italian kakkosliigoihin. Mulla oli tosi imarreltu olo siitä, että joku oli bongannut juuri minut, koska mehän olimme tilastojen valossa viime kaudella todella tasavahva joukkue.

Ulkomailla pelaaminen oli tietenkin yksi haaveistani juniorivuosina, mutta etenkin loukkaantumisen jälkeen pyyhin sen mielestäni. Viime kevään yhteydenoton jälkeen olen kyllä pyöritellyt ajatusta, että pitäisikö sekin kortti katsoa. Toisaalta viihdyn Lappeenrannassa todella hyvin ja tiedän, että pelitapaan ja elämäntyyliin tottuminen vie useamman kauden..

Niin, onhan Lappeenranta helsinkiläisittäin melkein ulkomailla?

Joo, onhan puolet meidän jengistä maahanmuuttajia kaiken maailman Turusta ja Tampereelta (naurua)..

Teksti: Hippo Taatila