Elena Reshetko

(helmikuu 2017)

Syksyllä 2001 Lappeenrantaan saapunut Elena Reshetko on jo niin eteläkarjalainen kuin eteläkarjalainen voi olla, mutta pietarilaislähtöisen laiturivirtuoosin tausta on yhä tänäkin päivänä monelle verrattain tuntematon. Koska Elenalla on tapana vertyä aina kevään tosipelien koittaessa ja kevät kolkuttelee jo ovelle, on syytä jutella hänen kanssaan niin eilisestä, tästä päivästä kuin Catzin kevätkauden koitoksistakin.

Elena, kerro koripallotaustastasi. Milloin ja miksi valitsit koripallon omaksi lajiksesi?

Aloitin pelaamisen 9-vuotiaana. En enää muista, miksi valitsin juuri koripallon, mutta se oli yksi monista harrastusvaihtoehdoista – pelasin myös tennistä pikkulapsena.

Venäjällä koripallo on kansan suosima laji, kilpailu on kovaa ja valmentajat olivat todella vaativia. Vaikka olin 9-vuotias, valmentajat sanoivat yhtään kiertelemättä mielipiteensä, jos emme pelanneet tai harjoitelleet heidän mielestään riittävän hyvin. Juniorikoripallo on hyvin erilaista Venäjällä kuin Suomessa.

Uskon, että kilpailun kovuudesta ja valmennuksen vaativuudesta oli minulle kuitenkin hyötyä myöhemmällä urallani. Monet vaativatkin asiat ovat tuntuneet melko helpoilta sen jälkeen, kun vaatimustaso on alusta asti niin korkea. Tietenkin oli vaikeaa esimerkiksi 10-vuotiaana matkustaa kahdeksi kuukaudeksi pois kotoa koripalloleirille, missä vanhemmat saivat vierailla vain kaksi tai kolme kertaa koko leirin aikana, mutta…

Hetkinen, 10-vuotiaana? Siis oliko kyse silloin jo maajoukkueleirityksistä?

Kyllä, olin muistaakseni 10-vuotias, kun minut valittiin ensimmäisen kerran ikäluokkaleiritykselle. Matkustimme Pietarista Moskovan lähelle urheilukeskukseen, missä olimme ensiksi pari viikkoa, sitten pidimme lyhyen tauon, ja sen jälkeen osa pelaajista karsittiin joukosta ja loput lähtivät taas pariksi viikoksi leiritykselle. Se oli rankkaa, mutta siitä oli hyötyä kaikille, jotka kestivät.

Pelasit Venäjän ’86 syntyneiden tyttöjen maajoukkueessa vuosina 2004 ja 2006, jolloin voititte 16-vuotiaiden Euroopan mestaruuden ja 18-vuotiaiden EM-hopeaa. Samassa joukkueessa pelasivat esimerkiksi Tatiana Vidmer (Dynamo Kursk), Ekaterina Savelyeva (Orenburg) ja Evgenia Belyakova (Dynamo Kursk). Joukkuetta valmensi Kira Trzheskal, entinen Neuvostoliiton maajoukkuepelaaja, joka tarinoiden mukaan ei ollut valmentajista kaikkein helläkätisin… kerro niistä ajoista.

Tuntui siltä, että koko lapsuuteni ja nuoruuteni meni koripalloon. Matkustimme pitkin Venäjää ja kuten tiedät, Venäjä on valtavan kokoinen. Pisin pelimatkamme taisi olla kahden yön junamatkan päässä Moskovasta itään. Emme sentään joutuneet Vladivostokiin tai Novosibirskiin asti!

Kira oli käytännössä ainoa valmentajani koko juniorimaajoukkueurani. Hän valmensi meitä aviomiehensä kanssa ja hänen aviomiehessään oli sentään hellä puoli, mutta Kira ei näyttänyt mitään vastaavaa. Yksikin harha-askel tai poikkeama pelikirjasta, niin Kira oli naamassa kiinni. Se oli todella raskasta, mutta ehkä juuri siitä syystä Venäjä on tuottanut niin monta hyvää pelaajaa.

Kilpailu oli myös kovaa. Meitä oli joka kesän alussa 24-26 pelaajaa, joita tiputeltiin kaksi tai kolme kerrallaan pois, ja lähdimme arvokisoihin 12 pelaajalla. Oli saavutus sinänsä päästä maajoukkueeseen asti. Ja rutiinit tulivat joka kesä helpommiksi. Kun kuriin ja vaatimustasoon tottui, siihen vain mukautui.

Kerroit harrastaneesi juniorina myös tennistä. Koripalloilijoiden lisäksi Venäjältä on tullut lukemattomia kuuluisia tenniksenpelaajia, kuten Marija Sarapova, Marija Kirilenko, Anna Kournikova… miksi valitsit juuri koripallon, etkä tennistä?

Äh, en minä ollut niin hyvä tenniksessä. Pelasin sitä enemmänkin huvin vuoksi. Tosin toiveenani on, että parin vuoden päästä nyt esikouluikäinen tyttäreni voisi tarttua tennismailaan. Tällä hetkellä hän ui ja voimistelee.

Päädyit Lappeenrantaan varsin aikaisin, B-juniori-iässä. Mikä sinut toi tänne?

Catz kutsui seurajoukkueestamme yhden tytön harjoituksiin ja hänelle kerrottiin, että hän voi ottaa yhden joukkuetoverin mukaansa sopeutumisen helpottamiseksi. Olimme hyvät ystävät ja hän pyysi minua mukaan. Ensimmäisen kahden kauden ajan asuimme Pietarissa, mutta matkustimme Lappeenrantaan aina viikonlopuiksi edustamaan Catzia.

Kun sain lukion loppuun, muutin Lappeenrantaan pysyvästi. Alku oli todella haastavaa. Olin 17-vuotias, enkä loppujen lopuksi tuntenut juuri ketään täällä, saati puhunut suomea tai englantia.

Debytoit Korisliigassa kaudella 2005-06, jolloin te olitte liigan hännillä, mutta Lappeenrannan NMKY voitti Suomen mestaruuksia..

Muistan! Oh my God, se oli niin ”cool” joukkue. (naurua)

Catzin menestysvuodet alkoivat vasta seuraavalla kaudella, jolloin ylsitte kaikkien yllätykseksi SM-hopealle. Sinä jäit lopulta Suomeen – miksi?

Matti Harkko oli auttanut minua virallisten asiakirjojen ja Lappeenrantaan asettumisen kanssa, mutta en tiennyt Catzin edustusjoukkueesta juuri mitään ennen kuin pelasin siellä ensimmäiset otteluni.

Aikuisikään kasvettuani Pietarissa oli pula huipputason koripallojoukkueista, kun taas Catz näytti olevan joukkue, jolla olisi mahdollisuus pelata mestaruudesta. Oikeastaan ensimmäisellä liigakaudellani minusta alkoi tuntua siltä, että ehkä tulevaisuuteni koripalloilijana olisikin Suomessa, eikä Venäjällä.

Kuvittelisi, ettei harppaus olisi kovinkaan iso? Venäjän raja on Lappeenrannasta puolen tunnin ajomatkan päässä, Viipuriin on vajaa tunti ja Pietariin runsaat kaksi. Kaupungilla kuulee venäjän kieltä joka päivä..

Oli se iso muutos silti. Läheisyydestään huolimatta Suomi ja Venäjä ovat eri maita. Olen pitänyt myös hämmästyttävänä sitä, että vaikka Viipuriin on kesällä alle tunnin ajomatka, moni lappeenrantalainen ei ole koskaan käynyt Venäjällä.

Tietenkin helpotti alussa kuulla venäjää kaduilla ja tavata silloin tällöin kaupungissa asuvia venäläisiä, mutta toiseen maahan oli oma totuttautumisensa. Mutta olen todella oppinut rakastamaan Lappeenrantaa ja pidän itseäni lappeenrantalaisena.

Olet vasta vähän päälle 30-vuotias, mutta saavutustesi lista on jo huikea: kuusi SM-kultaa, kolme cupin mestaruutta, 2 x Korisliigan vuoden ulkomaalaispelaaja, 2 x Korisliigan finaalien MVP. Lisäksi olet saanut pelata urallasi Chandrea Jonesin, Jelena Solovjevan, Alexandria Andersonin, Dionne Poundsin ja Reetta Piiparin kaltaisten pelaajien kanssa. Moni pelaaja saa olla onnellinen, jos voittaa edes yhden mestaruuden.

Eivät mestaruudet koskaan tule helpolla. Olen ollut sikäli onnellisessa asemassa, että Lappeenrannassa minulla on ollut mahdollisuus voittaa. Ehkä kokemukseni Pietarissa ja Venäjän juniorimaajoukkueissa ovat tehneet minusta pelaajan, joka tahtoo voittaa enemmän kuin mitään muuta.

Catzin joukkue on rakennettu sikäli hyvin, että meillä on aina ollut vaadittavat 2-3 runkopelaajaa, joiden ympärille joukkue rakennetaan, ja vanhojen runkopelaajien siirtyessä syrjään olemme saaneet tilalle uusia. Joskus takavuosina runkopelaajina olivat vaikka Piipari ja Solovjeva, sittemmin Jones ja Anderson. Toiminnassa on jatkuvuutta, ja ilman jatkuvuutta ei ole menestystä.

Jotkut joukkueet kasaavat kokoon 8-10 pelaajan ”tähtiryhmiä”, jotka saattavat voittaa runkosarjan, mutta joilla ei ole ylimääräistä vaihdetta pudotuspelejä varten. Itse olen Catzin strategian kannalla: 2-3 runkopelaajaa, jotka pitävät valmentajan kanssa huolen siitä, että koko joukkue tekee töitä.

Tyttäresi syntyi vuonna 2010. Jotkut pelaajat ovat sanoneet, että äitiys on tehnyt heistä paremman pelaajan. Allekirjoitatko tämän

Kyllä! Olen samaa mieltä, enkä vieläkään ymmärrä, mistä se tulee. Etenkin alkuvaiheessa, kun vauva valvottaa öisin ja sairastelee, luulisi, että se näkyy pelikentälläkin väsymyksenä, mutta tapahtuukin päinvastoin: jokainen harjoituksissa ja pelissä vietetty aika on kullanarvoinen.

On ollut hauska nähdä viimeisen vuoden aikana, miten tytär on kasvanut ymmärtämään peliä. Aiemmin hänellä piti olla värityskirja ja leluja ja viihdykettä mukana peleissä, nyt hän seuraa kenttätapahtumia.

Olen pariinkin otteeseen kirjoittanut sinun olevan ”Suomen Larry Bird”… ja viittaan sillä nimenomaan monipuolisuuteesi, koripalloilijan vaistoihisi ja luontaiseen pelituntumaasi. Pystyt rakentamaan peliä tarvittaessa, mutta olet yhtä lailla heittäjä tai jopa sentteri. Miten olet rakentanut taitosi?

En niinkään ajattele asiaa. Pikemminkin ajattelen tekeväni niitä asioita, joita joukkue kulloinkin minulta tarvitsee. En koe olevani vahvimmillani tuodessani palloa ylös, mutta joskus joukkue voi tarvita minua siinä roolissa, ja se on ihan ok.

Uskon, että kyse on lopulta vain siitä, että on opetellut perustaidot nuoruudessaan riittävän hyvin. Kun perustaidot ovat hallinnassa, voi ottaa sen roolin, mitä kulloinkin tarvitaan.

Puhutaanpa tästä kaudesta. Olette voittaneet viisi Suomen mestaruutta putkeen, mutta syksyllä teille tuli tappioita samaan tahtiin kuin voittoja, ja kokoonpanostanne puuttui käytännössä koko ajan useampi avainpelaaja…

…ja sama tahti jatkuu. Viime viikonloppuna Riikassa meiltä loukkaantui kolme pelaajaa. Se oli uskomatonta..

…kaikesta huolimatta olette parantaneet peliänne merkittävästi. Latvia-Estonia-liigassa olette voittaneet kahdeksasta pelaamastanne ottelusta kuusi ja Naisten Korisliigassa viimeisestä yhdeksästä ottelusta seitsemän. Lähtökohtanne tuleviin pudotuspeleihin ovat aivan erilaiset kuin viime vuosina?

Kyllä, tämä on aivan erilainen vuosi. Meillä on ollut onnea loukkaantumisten kanssa jo monta vuotta, ja nyt tuntuu siltä, että puntit tasoittuvat. Joukkueen johtavien pelaajien rooli korostuu silloin, kun joukkueella on vaikeuksia, ja on myös minun tehtäväni pitää huoli, että joukkue pysyy yhdessä kevättä kohti kulkiessa. Meillä on vielä muutama viikko aikaa ennen pudotuspelien alkua ja joka ikinen peli ja harjoitus on tärkeä.

Myös lähimpien haastajienne asenne on muuttunut. Viime vuosina on tuntunut siltä, että hopeajoukkueet ovat olleet onnellisia, jos ovat saaneet varastettua finaaleissa yhden voiton teiltä. Nyt keskitasonkin joukkueet lähtevät teitä vastaan ”hei, me voidaan voittaa Catz”-asenteella.

Totta, sekin on erilaista. Ja se on haaste meille. Toisaalta haastavaa oli myös kuuden kauden ajan voittaa voittamisen jälkeen. Kaikki odottivat, että voitamme pelimme 20-50 pisteellä, joten pelasimme jatkuvasti valtavien paineiden alla. Nyt haasteemme on saada itsemme parhaaseen mahdolliseen kuntoon pudotuspelien alkajaisiksi.

Pelaatte myös toista kauttanne Latvia-Estonia-liigaa, ja näytätte olevan tälläkin kaudella TTT Rigan suurin haastaja. Nämä ovat ensimmäiset kansainväliset pelisi seurajoukkuetasolla. Minkälainen kokemus Latvia-Estonia-liiga on ollut?

Sanoin kaksi vuotta sitten mestaruuden jälkeen ihan suoraan, että jos emme pelaa kansainvälisiä pelejä jatkossa, lopetan koripallon. Niin moni kausi oli mennyt täsmälleen samalla kaavalla jo pitkän aikaa ja kaipasin vaihtelua. Pysyäkseni motivoituneena minä tarvitsen jonkin syyn pelata.

Latvia-Estonia-liiga on ollut henkäys raikasta ilmaa. En halua ottaa mitään pois Korisliigalta, mutta pidän Latvia-Estonia-liigan pelityylistä kovasti. Suomen peli on fyysisempää, kentällä painitaan ja pusketaan, kun taas Baltiassa pelataan nopeatempoista taitokoripalloa. Tuntuu mukavalta saada uusia haasteita.

Täytät maaliskuussa 31 vuotta. Onko tarkoituksenani pelata Kenya Robinsonin tavoin 47-vuotiaaksi, vai kuinka kauan sinua nähdään enää Korisliigassa? Ja onko sinulla uran jälkeisiä suunnitelmia?

Pelaan kausi kerrallaan. En aio pelata enää nelikymppisenä missään nimessä, mutta haluan nähdä, kuinka kauan koripallo pysyy kohdallani mielenkiintoisena. Pelkkä palkka ei riitä motivaatiotekijäksi. Tahdon kehittyä, tahdon pelata mestaruudesta ja tahdon haasteita.

Mitä tulee uran jälkeiseen aikaan, minulla on joitain ajatuksia, mutta en tahdo jakaa vielä niitä kenenkään kanssa. Pidän ne itselläni (hymyä).

Teksti: Hippo Taatila